Kyllä on taas paljon tullut mietittyä asioita.

On ihanaa kun tuo puudute on nyt auttanut ja oon päässyt liikkumaan, kävelemään ja tekemään kotiharjotteita, ja jopa kaksi kertaa käynyt salilla.

Mutta en usko että tämä on joku ikuinen helpotus, Kipupolilla tuntuvat ajattelevan että josko nyt pystyn treenaamaan selkää ja keskivartaloa, niin sitten kun puudutteen teho loppuu niin lihakset olisi siinä kunnossa että kestäisivät jatkaakin treeniä. Itse en siihen usko. Koska olen saanut 10kg pois vuosi sitten, ja treenannut kunnolla ja silti on kyllä kivut ollut. Mutta niin kauan jatketaa kun pystytään. Treenaamisen myötä olen kuitenkin ollut hieman erinlaisella iloisemmalla tuulella, mut kauhean väsynyt koko ajan. Lisäksi lääkkeiden poistaminen on kyllä rankkaa, tuntuu että se vaikuttaa kaikkeen mut samalla tuntuu ihanalta kun doseteissa vähenee lääkkeet.

Oon tosi paljon miettinyt jostain syystä nyt sitä lapsettomuutta, Asiaa mistä en täälläkään ole paljon kirjottanut.

Olen siis itse ruvennut miettimään, pitäisikö minun tyytyä lapsettomuuteen, hajottaa unelmani, elämäni tarkoitus. Ajatus saa muut aina vain itkemään. Mietin kovasti mitä kaikkea minulta jää kokeamatta, ja kuinka paljon olen halunnut antaa sitä rakkautta lapselle jo vuosia. Sisarusten ja kavereiden lapset ei ole kuitenkaan se sama sama asia. Vaikka kuinka rakastankin mm. siskon tyttöä. Ja kyyneleet meinaan tulla kun toinen kertoo rakastavansa.

Mutta samalla pitää miettiä että ei voi olla itsekäs. Mitä pystyn antaa lapselle. Mitä jos en jaksa valvoa yöllä, jos silmät ei pysy auki. Jos selkä kramppaa, kun yritän nostaa lasta lattialta , tai leikin lapsen kanssa ja en pääsekään liikkumaan. Kuinka pesen lasta jos se on välillä itelleekin vaikeata. Rakkautta sitä lapsi saisi varmasti enemmän kuin tarpeeksi. Ja se voisi riittää, mutta onko se oikein?

Keskiviikkona multa otettiin lihasbiopsia. Eli lihaksesta koepala. Mua jännitti aivan hulluna, ja ei ollut kyllä aivan helppo toimenpide, ei ainakaan mulle kun jännitän niin paljon ja olen niin kipuherkkä =(. Mutta selvisin. Mutta ärsyttää nyt 2vk ei saa mennä uimaan eikä saunaan, eli puudutteen vaikutusta en näe ny sitten vedessä, ellei se ole viel silloin päällä. Lisäksi rasituksessakin pitää oll varovainen ja ei saa venyttää.

En ymmärrä miksi olen ollut toimenpiteestä asti todella itkuinen, onko vain sattumaa että itkusuus alkoi silloin vai liittyykö tähän jotain alitajuntaista. Lääkkeet? väsymys ? Turhautuminen, sitä ite mietin. Onhan se hienoa että tutkitaan ja olen enemmän kuin tyytyväinen, siitä en voi valittaa... mut ottaa koville jännitellä näitä toimenpiteitä, ravata lääkäreissä jne. Ei ihan niin kuin toivoisi menevän.

No Torstaina onneksi sitten oli neurokirurgi ja ainakaan nytten ei tarvitse mitään operointia niskan pullistumaan.

Vaikka itselleni onkin jäänyt päälle että pidän selkäleikkauksen jlk pullistumia aikapommeina,,, et aina jännittää koska pamahtaa.  Jää päälle kun aina kaikki meneekin vähän huonommin. Ei niinkui pitäisi.

Mutta hyvää vkl ,,,,sadetta taisi luvata ja ehkä jopa lunta. Toivottavasti ei.